Meidän perheen illat eivät kulu harrastuksissa

Viime aikoina on jonkun verran ollut keskusteluissa perheiden harrastukset tai niiden puuttuminen. Toisaalta ihmetellään mahdollisia perheiden monia harrastuksia, mutta yhtä lailla ihmetellään, jos perheessä ei harrasteta mitään. Meidän perhe kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Meillä lapset eivät harrasta mitään aikataulutettua tai ohjattua. Miten meidän vapaa-aika sitten vietetään?

Sekä omassa että miehen lapsuudenperheessä ei ole ollut niinkään tapana harrastaa mitään aikataulutettua. Mies on maalta kotoisin. Omassa perheessäni isä on harrastanut musiikkia koko ikänsä, äiti osaa neuloa ja virkata. Itse kokeilin mm. taekwondoa ja pikkuveikka jalkapalloa, mutta nämä aikataulutetut harrastukset jäivät hyvin äkkiä.

Silti itse harrastin myös musiikkia sekä kirjeenvaihtoa, kotoa käsin. Pikkuveikka löysi tietokoneiden maailmaan ja kasvoikin sen suhteen aikamoiseksi ammattilaiseksi.

Johtuen varmasti miehen ja mun taustoista, emme ole harrastava perhe. Ahdistun pelkästä ajatuksestakin, jos pitäisi olla lähes joka arki-ilta ja vielä viikonloppuisinkin joko roudaamassa itsensä johonkin tai kuljetella lapsia pitkin kaupunkia.

Esikoinen kokeili harrastusta

Esikoispoika kokeili palokuntakerhoa keväällä 2018 eli ollessaan 5-vuotias. Kerho oli maanantaisin, kivasti vain joka toinen viikko, tunnin kerrallaan. Siellä oli tarkoitus olla ilman vanhempia.

Omassa päässäni fantasioin, kuinka ensin vien kävellen lapsen palokuntakerhoon ja sen jälkeen tunnin ajan lenkkeilen. Lapsi harrastaa ja itse saan omaa aikaa liikunnan parissa, mikä lottovoitto!

Eihän se ihan niin mennyt. Esikoinen vierasti ja jännitti niin paljon, että minähän olin hänen mukanaan siellä palokuntakerhossa. Joka kerta. Ei hän oikein halunnut osallistua mihinkään ja tunnit menivät siinä, kun yritin häntä rohkaista ja tsempata.

Syksyllä sama harrastus olisi jatkunut, mutta tein pojalle selväksi, että hänen on uskallettava jäädä sinne itsekseen tai muuten tämä harrastus jätetään kokonaan pois. Poika teki valintansa ja harrastus jäi kokonaan pois. Hän ei ollut vielä kypsä tuollaiseen ”ollaan ilman vanhempaa” -harrastukseen.

Meillä ei ole käyty muskareissa tai missään muuallakaan

Niin. Meillä ei ole harrastettu muskareita, vauvauinteja tai mitään muutakaan aikataulutettua harrastusta kotiäitivuosina.

Perhekahvila on ollut sellainen ainoa vakituinen meno, jonne olen raahautunut sekä esikoisen että aikanaan sitten molempien poikien kanssa. Perhekahvilassa käyminen oli tärkeä henkireikä kotiäitiarjessa.

Kotiäitinä ollessani näimme paljon ystäviä ja kavereita, kävimme puistoissa ja hengailimme omalla kylällä. Mutta näitä kaikkia menoja sovittiin oman jaksamisen ja vireystilan mukaan.

Ei jyskyttänyt takaraivossa, että lauantaiaamuna klo 9.00 on pakko olla uimahallissa valmiina vauvauintiin vaikka kuinka ottaisi päähän huonosti nukutun yön jälkeen. Tai että perjantaina klo 14.15 on oltava molempien poikien kanssa muskarissa toisella puolen kaupunkia, vaikka toinen on nukkunut vain 15 minuuttia päikkäreitä ja on kiukkuinen kuin mikäkin.

En kiellä, ettenkö joskus (lue: usein) tuntenut itseäni saamattomaksi ja laiskaksi äidiksi, kun niin moni muu tuntui mielellään menevän sinne vauvauintiin tai muskariin tai värikylpyyn tai mitä näitä nyt ikinä olikaan ja me ”vain” jumitimme kotona, ilman aikatauluja ja kehittäviä harrastuksia.

Nämä tietyt harrastukset yksinkertaisesti olivat niin vahvasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella, että ahdistun edelleen pelkästä ajatuksesta, vaikkei ole enää niin ajankohtainen aihe 😀

Niin, lasten takia vanhemman on oltava valmis menemään epämukavuusalueilleen monissakin asioissa, mutta onneksi joissain asioissa voi myös valita.

Vapaa-aikamme kuluu ihan mukavasti, aikataulutettujen harrastusten puutteesta huolimatta

Olemme perheessämme kaikki sellaisia kotona viihtyviä persoonia. Annamme töissä, päiväkodissa ja koulussa itsestämme niin paljon, että näiden jälkeen haluamme vain olla.

Päiväkodissa on paljon aktiviteettia, kavereita ja ryhmässä toimimista. Koulussa tulee ekaluokkalaiselle joka päivä jotain uutta, siellä on kaverit ja siellä opetellaan tekemään asioita kaikkien kanssa. Mies tekee fyysistä työtä ja itse työskentelen vahvasti aivoillani, joten työ-, koulu- ja hoitopäivien jälkeen olemmekin aivan kypsiä, kukin tavallaan.

Monesti olemme illat ihan kotona, mutta joskus extempore lähdemme jonnekin kahville. Mie käyn kerran viikossa kansalaisopiston ohjatulla kuntosalitunnilla ja se onkin meidän viikon ainoa aikataulutettu harrastus, ellei lasketa mukaan torstain Prisma-reissua 😀

Eräs ilta kävin esikoisen kanssa yli tunnin ajan pyörimässä pitkin kylää metsästämässä pokemoneja. Siinä yhdistyi liikunta, ulkoilma sekä hermojen hallinta. Samalla saimme kahdenkeskistä laatuaikaa.

Iltaisin kotona meillä saattaa olla lautapeli- tai pelisessioita. Vapaata leikkiä, riehumista, kotitöitä ja telkkariohjelmia. Mie käyn välillä lenkillä tai kirjoitan blogia. Ystäviä olisi kiva nähdä enemmän iltaisin, mutta monissa perheissä on tottakai ne omat arkitouhunsa + harrastukset.

Toisille perheille harrastukset sopivat

Koska meitä ihmisiä on erilaisia, tottakai osa perheistä nauttii aikataulutetuista ja ohjatuista harrastuksista. Ei ole ongelma eikä mikään, jos perheessä on useampia harrastajia ja arkisin osa illoista (tai kaikki illat) kuluu harrastusten parissa.

Harrastukset myös antavat paljon. Ensinnäkin ”rakkauden lajiin” eli jos on jotain, mikä oikeasti kiinnostaa, sitä harrastaa mielellään. Siinä saa uusia kavereita ja ystäviä. Mahdollisesti pääsee kisailemaan eri paikkakunnille, jopa eri maihin. Näkee siis kotimaata ja maailmaa toisella tapaa.

Alakoulun lopulla ja yläkoulussa mahdolliset harrastukset saattavat pitää lapsen pois ”kyliltä pahan teosta”. Lapsi oppii toimimaan erilaisten ihmisten kanssa, oppii haastamaan itseään ja pääsee toteuttamaan itseään.

Erilaisia harrastuksia on joka lähtöön, joten varmasti jokaiselle löytyy jotakin, jos halua harrastaa on.

Harrastamattomuus ei tee huonoksi tai saamattomaksi

Se, ettei harrasta mitään aikataulutettuja ja ohjattua, ei tee ihmisestä huonoa tai saamatonta. Nykypäivänä ihminen venyy jo niin paljon muuhunkin ihan perhe-, työ- ja kouluelämässä, ettei harrastamisen pitäisi olla mikään lisäarvo ihmiselle.

Silti se hävettää ääneen sanoa (kirjoittaa), ettei meillä harrasteta. Ei harrasteta ainakaan tässä elämänvaiheessa. Joskus tulee sellainen olo, että ihan kuin meiltä jäisi nyt jotain oleellista kokematta tässä elämässä, kun emme harrasta? Olemmeko kuitenkin laiskoja? Huonoja vanhempia, kun emme puolipakolla raahaa lapsiamme harrastuksiin ihan vain siksi, kun nykypäivänä pitää jotain harrastaa?

Koen, että meidän perhe antaa omista voimavaroistaan ihan riittävästi tällä hetkellä. Mahdollisten harrastusten aika on ihan varmasti joskus aikanaan.

Aina välillä otan poikien kanssa puheeksi, mahtaisiko heitä kiinnostaa kokeilla jotain harrastusta, mutta ei. Emme siis ala pakottamaan, harrastamaan kyllä kerkeää myöhemminkin 🙂

Veikkaan, että pienemmän jantterin kanssa saattaisi jalkapallo olla kova juttu, mutta ensin hänenkin tarvitsee hieman kasvaa ja rohkaistua.

Harrastukset ottavat liian paljon, liian varhain

Myönnän, että hieman hirvittää ja surettaa, kun esimerkiksi jalkapallo ja jääkiekko ohjattuina harrastuksina menevät äkkiä siihen pisteeseen, että treenejä on monta kertaa viikossa, viikonloput pelataan turnauksissa, varusteet ja kaudet maksavat… Koko perhe harrastaa siinä mukana, koska vanhemmat tietysti maksavat, hoitavat kuljetukset, osallistuvat kioskimyyntiin, huoltavat ja valmentavat.

Kuitenkin Suomi on aika pieni maa eikä täältä se jokainen lajia harrastava nouse taitavaksi maailmantähdeksi, joka aikuisena tahkoaa rahaa pelaamisella. Jos näin ihan faktoja lyödään pöytään. Joten miksi se tosissaan harrastaminen juurrutetaan jo niin nuoriin ja samalla vaaditaan koko perheeltä paljon?

Lapsi antaa itsestään 150 % ollessaan 5-16v ja tämän jälkeen hänelle ilmoitetaan, ettei hänestä ole pelaamaan aikuisten sarjassa. Että olisi parempi siirtyä höntsäilysarjaan. Miksi näitä niin sanottuja höntsäilysarjoja ei sitten jo ole aiemmin…?

Minne on kadonnut se tekemisen ilo kevyemmällä otannalla ja milloin tilalle tuli liian tosissaan tekeminen?

Oma mielipiteeni siis on, ettei päiväkotilainen tai ekaluokkalainen välttämättä tarvitse harrastuksia. Päiväkoti, koulu, koti ja perheen kanssa vietetty vapaa-aika antavat tämän ikäisille ihan riittävästi.

Rakkaudella Henna

Lisää muiden kirjoittamia postauksia aiheesta

Etä-äiti: Pitääkö pienen lapsen harrastaa?

Katri Gruner: Meidän perhe ei tee mitään ja se on ihan ok!

Sekä Jari Sinkkosen hyvä kirjoitus

Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään eikä olla aina reipas

Arkemme muuttuminen koulun alkamisen ja osittaisen hoitovapaan takia

Alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus, että meillä aina syksyisin arki muuttuu jollain tapaa toisenlaiseksi. Yksi isoimmista muutoksista tapahtui tänä syksynä, kun esikoispoikamme aloitti koulun.

Koulun alkua meillä odotettiin jännityksellä. Vielä keväällä pojalle tuli paniikinomaisia itkukohtauksia, ettei hän halua mennä kouluun ollenkaan, kun ei hän kuitenkaan opi mitään ja sitten häntä kiusataan.

Myöhemmin keväällä ja kesän aikana pojassa tapahtui huikean hieno kasvu ja kehitys. Hän reipastui ja alkoi odottamaan innolla koulun alkamista. Kuinka hänestä sitten tulee iso poika, koululainen.

Ennen koulun alkua

Pidin aiemmin kesällä kolme viikkoa lomaa ja loput kesälomapäivät säästin koulunalkuun. Halusin olla kotona ja varmistaa, että uudenlaiseen arkeen saisimme laskeutua rauhassa. Päiväkodissa poika oli aina viimeiseen mahdolliseen päivään asti eli hyppy oli suoraan päiväkotimaailmasta koulumaailmaan.

Ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana meillä vieraili isovanhemmat sekä poikien sedät. Halusin järjestää koulunaloituskahvitukset. Luoda sellaisen mukavan muiston ensimmäisen luokan aloituksesta. Poika sai pieniä lahjoja ja vietimmekin mukavan sekä lämpöisen alkuillan meillä kotona.

Olimme myös hommanneet uudet vaatteet, repun, penaalin sekä sinne tarvikkeita. Yksinolemista oli harjoiteltu pieniä hetkiä, kuten myös matkojen kulkemista yksin.

Meiltä on koululle matkaa vain alle kilometri ja reitti on turvallinen. Pyöräteitä pääsee koko matkan. Yksi niin sanotusti isomman ja vilkkaamman risteyksen ylitys on, mutta meidän kylällä autoilijat pääsääntöisesti antavat todella hyvin tietä. Siihen ei tietenkään pidä tuudittautua, aina on kuitenkin oltava varovainen.

Lue vanhasta blogistani: Tulevan koululaisen huone

Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäiseen koulupäivään herättiin innolla ja hyvällä jännityksellä. Koulu alkoi heti lukujärjestyksen mukaan eli klo 8.00. Herätin pojat hyvissä ajoin, joskus kuuden jälkeen jo, kun en osannut siinä jännityksessä hahmottaa, kauan menee aamupalojen syöntiin ja muihin aamutoimiin 😀

Olimmekin hyvissä ajoin valmiita. Kotipihalla nappasin pojasta vielä pari valokuvaa, kuten myös matkalla. Saatoimme pikkuveikan kanssa koululaisen kävellen kouluun. Koulun pihalla odotti nelisenkymmentä uutta, jännittynyttä ekaluokkalaista. Kavereita siinä vähän morjesteltiin, mutta isompi jännitys alkoi selvästi näkymään pojassamme. Ei paljon hymyilyttänyt.

Kun kellot soi ja opettaja tuli huutelemaan uusia ekaluokkalaisia jonoon, tuli meidän pojalla itku. Yritin siinä tsempata, hymyillä ja kävin vähän halaamassakin, että kaikki menee hyvin. Kun opettaja sitten pyysi ekaluokkalaisia siirtymään hänen perässään sisälle, lähti jono hienosti liikkeelle. Pojan hyvä kaveri hieman halasi poikaamme ja sinne he katosivat ison koulun sisälle.

Kun lapset olivat menneet sisälle, pääsi itseltäni itku. Ja kun minä aloin itkemään, alkoi eräs toinenkin äiti itkemään 😀 Ketjureaktio siis.

Menimme pikkuveikan kanssa kotiin viettämään aikaa ja ennen klo 12 olimme taas koulun pihalla odottamassa koulun päättymistä. Jännitin, että millä mielellä poika sieltä tulee, kun aamulla oli sitä itkua. Vastaan juoksikin iloinen ja innoissaan oleva poika. Kaikki oli mennyt hyvin 🙂

Otimme ”koulunalkajaislomalla” tavaksi viedä aina kävellen pojan kouluun ja koulun päättyessä olimme vastassa. Muutaman päivän jälkeen poika halusikin jo itse kävellä koulusta kotiin ja me odotimme häntä kotona.

Osittaiselle hoitovapaalle

Kun ”koulunalkajaisloma” oli pidetty, palasin töihin osittaiselle hoitovapaalle eli tekemään 30 tunnin työviikkoa. Kelasta saa osittaista hoitorahaa, kun tekee lyhennettyä työaikaa lapsen ollessa 1. ja 2. luokalla.

Olen tehnyt lyhyttä työaikaa vuoden verran aina sen jälkeen, kun olen molempien poikien jälkeen palannut työelämään. Viime vuoden marraskuussa siirryin täydelle työajalle, mutta edessä häämötti tämä koulunaloitus ja siirtyminen jälleen lyhennetylle työajalle.

Menen töihin pääsääntöisesti sen mukaan, miten ekaluokkalaisella alkaa koulu. Hänellä on viikolla neljä yhdeksän aamua ja yksi kahdeksan aamu. Koulun jälkeen hän on iltapäiväkerhossa puoleen kolmeen asti, jotta saa syötyä välipalan ja tämän jälkeen hän saa mennä kotiin. Mie olen pikkuveikan kanssa pääsääntöisesti kotona puoleen neljään mennessä.

Uusia arjen tapoja

Nyt tämä osittainen hoitovapaa on mahdollistanut sen, että vien aamuisin pikkuveikan kävellen lähellä sijaitsevaan päiväkotiin kahdeksaksi aamupalalle ja iltapäivällä käyn kävellen hakemassa, jos kelit sallivat. Kuopus on mennyt monesti potkupyörällä, mutta joskus haluaa myös kävellä.

Tekee hyvää itsellekin aamuisin ja iltapäivisin saada pieni happihyppely, kun kerran toimistotyötä teen. Tähän mennessä kelit ovat pääsääntöisesti suosineet näitä pieniä happihyppelyitä. En missään kaatosateessa lähtisikään kävellen viemään.

Kun olen aamulla viemässä pikkuveikkaa, syö koululainen sillä aikaa kotona aamupalan ja pukee päälle. Noin klo 8.20 lähden ysin aamuina viemään koululaista. Olen nyt yrittänyt kannustaa häntä menemään kävellen kouluun. Viikon ajan tämä onnistui, mutta sen verran alkoi taas tulemaan itkuja ja tiettyä ikävää, että olen hänet nyt suosiolla vienyt autolla kouluun.

Kannustan ja puhun kuitenkin koko ajan, että tuon alle kilometrin koulumatkan käveleminen, turvallista koulutietä pitkin, tekisi vain hyvää.

Hänellä on koulupäivien aikana käytössään Xploran kellopuhelin, joka mahdollistaa sen, ettei koulussa tai koulumatkoilla puhelin vie huomiota oleellisesta. Silti hän saa tarvittaessa yhteyden meihin vanhempiin.

Tämä lyhyempi työaikani on mahdollistanut myös sen, että öisin saan nukuttua hieman enemmän. Pyrin käymään iltaisin nukkumaan viimeistään yhteentoista mennessä, joinakin iltoina onnistun aiemmin ja herätys on pääsääntöisesti klo 6.30. Syön oman aamupalan ja juon kahvin rauhassa. Sitten herättelen poikia ja laitan itseni valmiiksi.

Kun olen pikkuveikan vienyt päiväkotiin, jää minulle yleensä kotona aikaa vielä tyhjentää tiskikone. Pieni asia, mutta helpottaa paljon iltapäivällä, kun ruokaa pitäisi alkaa laittamaan.

Ero koulu- ja päiväkotiarjen välillä

Koulu on lähtenyt sujumaan hyvin ja poika on reipastunut todella paljon. Heillä on hyvä luokka ja hyvä opettaja. Pojan vahvuus on matematiikassa, nyt on myös äidinkieli ottanut tuulta alleen. Kavereita on ja ilmeisen hauskaa heillä tuntuu olevan.

Päiväkotiarkeen verrattuna eroa on siinä, että nyt on toden teolla vanhempien vastuulla se, että lapselta tulee oikeasti kyseltyä päivän kulusta, kenen kanssa on leikitty, mitä ruokaa koulussa oli, mikä oli mukavaa ja onko jotain, mikä painaa mieltä. Päiväkodissahan aikuinen aina kertoi ne muutamat tärpit päivänkulusta, nyt ei ole mitään niin sanotusti konkreettisempaa tiedonjyvää.

Opettaja onneksi laittaa pedanettiin joka viikosta oman ohjelman ja muutamia muistettavia asioita. Myös läksyt opettaja merkkaa sinne. Wilmaa käytetään lähinnä yleisten ja kahdenkeskisten viestien lähettämiseen.

Poika tekee pääsääntöisesti läksyt ip-kerhossa, mutta luku- ja pädiläksyt tehdään kotona. Tässä on itsellä skarpattavaa, kun pitäisi joka päivä muistaa lukea sieltä pedanetistä päivän läksyt, tarkastaa ne ja hoitaa pojan kanssa lukuläksyt. Monesti tämä pedanetti muistuu mieleen vasta klo 20-21 illalla eli läksyrutiineissa on meillä vielä opittavaa ja petrattavaa!

Muutosten syksy

Syksy on siis sisältänyt paljon muutoksia, mutta tätähän se elämä on. Jatkuvaa muutosta ja kasvua. Perheemme on syksyn aikana kasvanut koululaisen perheeksi.

Tästä muutama vuosi eteenpäin ja saadaan pikkuveikkakin kouluun. Tosin hänen osaltaan hetken nautin tästä turvallisesta päiväkotiarjesta, jolloin vielä tuntee päiväkotikavereiden vanhempia, saa päivittäin yhteenvetoa päivän kuulumisista sekä tietää toisen olevan siellä aitojen sisäpuolella suojassa. Eikä tule niitä läksyjä 😀

Samalla olen kuitenkin nauttinut seurata koululaisemme kasvua ja itsenäistymistä. Kotona hän edelleen viihtyy perheen kanssa. Kavereiden seura koulupäivien jälkeen ei vielä ole mennyt mennessään. Toisaalta parempi näin. Kerkeäähän sitä.

Illat kuluvat kotona, leikkien, riehuen, toisinaan pokeja metsästäen. Pokemonien metsästäminen on sellainen koululaisen ja isän yhteinen harrastus. Monesti olemme kuitenkin lähteneet koko perhe pienelle iltakävelylle ja napanneet samalla parit poket.

Pääsääntöisesti arki on siis rullannut ihan hyvin ja koulun alkamiseen liittyvästä jännityksestä, uhkakuvista sekä peloista on päästy yli 🙂

Rakkaudella Henna

Seuraathan minua jo Facebookissa sekä Instagramissa ? 🙂

Somesta on kadonnut rentous ja suunnittelemattomuus

Mitä some oli ennen ja mitä se on nyt? Tehdäänkö somea rennolla otteella vai otetaanko paineita? Ja mitä ovat somebuustiringit?

Ensin oli Facebook, jossa päiviteltiin mitä ihmeellisempiä päivityksiä, kuten ”hohhoijaa, mitähän sitä tekisi?” tai ”liibalaaba”. Monesti päivitykset olivat ihan tavalliseen arkeen liittyviä, kuten ”Oon tänää pessy pyykkii, imuroinu, tehny ruoan, laittan takkaa tulet ja nyt voin vaan olla, ihanaa”.

Ei sitä niin tarkkaan mietitty, että MITÄ voi julkaista. Jaettiin tavallista arkea, erilaisia sattumuksia ja tapahtumia. Monien ihmisten känniavautumiset olivat kyllä hyviä, mutta joskus hiton rasittaviakin 😀 Tai sitten facessa puitiin parisuhteen riitoja muiden nähden.

Tuli Instagram. Ihana mahdollisuus jakaa vain kuvia, niitä kännykällä otettua räpsyjä ja julkaisuihin liitettiin hästägejä. Oli monta filtteriä, joilla omia kuvia pystyi muokkaamaan, saamaan näyttämään ne hieman paremmilta, kun puhelimien kamerat eivät olleet mitään huippuluokkaa.

Instagram antoi mahdollisuuden seurata julkisuuden henkilöidenkin elämää sitä mukaan, kun heidän julkisia tilejä instaan tuli. Instassa otettiin muutenkin helpommin seurantaan sellaisia itselleen puolituttuja ihmisiä.

Someen tuli yritykset ja mainonta. Yrityksissä huomattiin, miten potentiaalinen markkinarako some on. Ihmiset käyttävät siellä paljon aikaansa, jakavat itseään kiinnostavia julkaisuita eteenpäin, suosittelevat kaverilleenkin. Erilaiset ”T&J” – eli ”Tykkää ja jaa” -arvonnat alkoivat lisääntyä facessa. Hyvässä ja pahassa levisi tieto eri yritysten tuotteista tai palveluista.

(tähän kirjoittajan huom: nykyäänhän Facebookin säännöt kieltävät, ettei arvonnan säännöissä saa vaatia julkaisun jakamista tai kavereiden tägäämistä. Täältä voi lukea lisää: Facebookin ja Instagramin arvontasäännöt 2019 . Kannattaa tämä somevaikuttajienkin huomioida arvontajulkaisuja tehdessä.)

Some ja somevaikuttajat

Tavallisetkin ihmiset, ensin bloggaajat ja sitten muutkin huomasivat, miten potentiaalinen vaikutusmahdollisuus somessa on ja miten helppo sitä kautta on jakaa omia mielipiteitään. Some mahdollisti tavallisillekin ihmisille vaikuttaa muihin ihmisiin.

Ihan tavallinenkin pulliainen saattaa saada oikeilla keinoilla haalittua ison joukon seuraajia ja hänen juttujaan voidaan lukea kuin raamattua. Tottakai ihmisen, tämän persoonan täytyy olla tarpeeksi mielenkiintoinen tai erikoinen, jotta ihmiset alkavat seuraamaan.

Kun on saanut tarpeeksi niin sanotusti ”vaikutusvaltaa”, tämä voi mahdollistaa hienoja tapaamisia, tapahtumia ja tietynlaisessa valokeilassa olemista. Uusia ystävyyksiä, verkostoitumista, tavaraa ja jopa ihan rahaa.

Seuraajat tottuvat siihen, että vaikuttaja jakaa elämästään lähes kaiken. Vaikuttaja pyytelee seuraajiltaan anteeksi, jos on muutaman päivän ollut hiljaisempi somessa. Eihän se näin pitäisi olla, jokainen jakaa julkaisuja just silloin kun hyvältä tuntuu, eikä sitä pidä anteeksi pyydellä. Tämä koskee varsinkin heitä, jotka eivät tee somea työkseen eikä kukaan maksa heille palkkaa siitä, että pitäisi olla koko ajan näkyvillä.

Vaikuttaja on mukamas vapaata riistaa arvostelulle ja ihan suoranaiselle kiusaamiselle (”Mitäs jakaa itestään avoimesti asioita? Naurettava pelle. Itepähän tähän on lähten”). Tämä on mun mielestä väärin. Ei se julkisuudessa oleminen oikeuta arvostelulle ja kiusaamiselle. Niin rumia kommentteja saavat ihmiset kuulla ja lukea. Joskus sitä miettii, voiko ihmiset enää tyhmempiä olla…

Somejulkaisuiden muuttuminen suunnitelluimmiksi, jopa tavallisilla ihmisillä

Kun somevaikuttaminen ja somevaikuttajat ovat lisääntyneet, on tämän myötä niin sanottu somen tekeminen eli julkaisuiden tyyli muuttunut. Enää ei jaetakaan niin vapaalla mielellä julkaisuja. Tietyssä mielessä tämä on hyvä (ei känniavautumisia eikä parisuhderiitoja), mutta tietyllä tapaa itse kaipaan esimerkiksi Facebookin puolelle sitä höpöhöpö-keskustelua. Vuorovaikutusta omien kavereiden kanssa, rennompaa keskustelua.

Nykyään kaikesta vedetään lähes aina herneet nenään tai esitetään niin kärkkäitä mielipiteitä, että sellainen rentous julkaisuista ja kommentoinnista on hävinnyt. Sitä miettii muutaman kerran ennen ”Julkaise”-napin painamista, että viittiikö sitä nyt tätäkään kukkasen kuvaa julkaista vai tuleeko joku aukomaan päätään. Näin kärjistetysti sanoen.

Instagramissa katsotaan, että oma feedi on niin sanotusti samaa värimaailmaa. Tällä hetkellä se värimaailma on ruskean eri sävyjä. Kuvia otetaan entisten kännyräpsyjen sijaan ihan jopa järjestelmäkameroilla ja ladataan tämän jälkeen Instagramiin.

Tietty rentous hävinnyt instassakin, ei enää julkaista ihan mitä tahansa, jos se ei sovi feediin. Kännykälläkin otetuista kuvista saattaa olla erikseen maininta ”tämä nyt oli vaan kännykällä otettu, kun järkkäri ei ollut mukana”. Äääh. Instahan oli nimenomaan niitä kännyräpsyjä ja niiden julkaisuja varten tarkoitettu somekanava.

Ymmärrän nämä suunnitellut julkaisut heillä, jotka tekevät somea työkseen. Heiltä, joille tästä työstä maksetaan palkkaa ja heiltä vaaditaan tiettyä tasoa.

Erilaiset somebuustiringit

Nykyään on yleistynyt erilaiset niin sanotut somebuustiringit. Kerätään joukko ihmisiä, jotka käyvät tarkoituksenmukaisesti buustaamassa esimerkiksi muiden rinkiläisten instajulkaisuja. Tykkäys ja mieluiten jätetään joku kommenttikin. Nämähän tekevät nannaa somen algoritmeille, joita muutetaan jatkuvasti eikä niiden perässä meinaa pysyä.

Buustiringeissä on omat puolensa. Tätä kautta ihmiset verkostoituvat, saavat mahdollisesti ihan uusia ystäviäkin sekä samalla sitä kaivattua, osittain vaikeasti saatavilla olevaa näkyvyyttä omille tileilleen.

Sitä painaessaan ”Julkaise”-nappia tietää, että aina on joku, joka tulee instassa kommentoimaan uusinta julkaisua tyyliin per heti (tästähän ne algoritmit tykkäävät) eikä tämä toimintatapa väärin ole.

Buustiringit ovat myös todella sitovia. Sitä on sitouduttava siihen, että oikeasti buustaa myös niitä muita eikä odota vain pelkkää hyötyä itselleen.

Itse en ole näihin ”järjestäytyneisiin buustirinkeihin” lähtenyt mukaan, koska olen monessa asiassa se vastarannan kiiski 😀 Mie buustaankin omalla tyylilläni. Instassa tykkään lähes jokaisesta vastaantulevasta julkaisusta, mitä siinä yhdellä selailukerralla aina tulee vastaan. 

Kommentoin, jos koen aiheelliseksi kommentoida. En ala väen väkisin keksimään kommenttia, jos se ei tule niin sanotusti suoraan sydämestä. Omat seurattavani ovat sellaisia, joiden tilit oikeasti kiinnostavat. En siis seuraa muodon vuoksi, vaan siksi, että niissä on sitä jotain. Mulla on seurattavia maltillisesti.

Tämän takia en näe enkä koe somebuustirinkejä omakseni, varsinkaan sellaisia, joissa on tilejä, jotka eivät iske omaan intressiin. Oman näkyvyyteni parantamiseksi mun pitäisi ottaa seurantaan tilejä, jotka eivät välttämättä kiinnosta yhtään ja silti mun pitäisi olla siellä tykkäämässä sekä kommentoimassa, miten onkin kiva kuva tai hyviä ajatuksia. Ehkä pikkasen väsyttävää sellainen?

Mutta, mulla on oma tyylini. Nostan esiin niitä tilejä ja ihmisiä, joiden tilejä haluan oikeasti suositella.  Eikä niin, että se olisi joku mun velvollisuus niin tehdä, koska olen mukana jossain ringissä.

Miten itse teen omaa someani tällä hetkellä?

Oma henkilökohtainen instani on hiljentynyt aika paljon. Se on ollut kanava jakaa lähinnä pojistamme kuvia, mutta nyt huomaan tämänkin vähentyneen. Tosin, en enää ihan niin paljon heitä kuvaakaan. Yritän silloin tällöin muistaa ottaa edes jotain kuvia 😀

Blogin insta on aktiivinen joka päivä. Stoorit päivittyvät päivittäin ja julkaisujakin on muutama viikossa. Teen blogin instaa omalla tyylilläni. Feedi ei todellakaan noudata jotain tiettyä värimaailmaa, vaan siellä on välillä värikkäämpää ja välillä ei niin värikästä, eri värejä sekaisin. Julkaisuja ja tekstejä tulee sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Lähes jokainen julkaisuni saa kommentteja sekä tykkäyksiä ja sitä arvostan todella paljon.

Henkilökohtainen face päivittyy joskus kerran viikossa, joskus useamman kerran viikossa. Myös blogin face on liian hiljainen 😀 Ehkäpä se insta vaan on jotenkin se helpoin itselleni ja insta on kovassa nosteessa. Siellä on helppo olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja varsinkin stooreista tykkään, koska siinä voi nopeasti reagoida tai laittaa viestiä, noin niin kuin kahden kesken 🙂

Omassa somessa kuitenkin korostuu se tietty rentous nykyään 🙂 Koska teen omalla tyylilläni, kuulumatta mihinkään tai olematta tilivelvollinen kenellekään, voin julkaista, kommentoida ja seurata just niin kuin haluan 🙂 Mun tilin ei tarvitse olla samanlainen kuin muiden tilien, koska eihän he ihmisinäkään ole samanlaisia kuin minä.

Somea omalla tyylillä, omilla periaatteilla

Arvostan tilejä ja ihmisiä niiden takana, jotka tekevät somea omalla tyylillään. Nautin seurata ihmisiä, joiden feedi ei muistuta kymmentä muuta samantyylistä ja joiden tilit eivät täyty kaupallisista yhteistöistä tai ”tuote saatu” -lisäyksistä julkaisu toisensa jälkeen.

Tottakai minäkin tykkään kauniista kuvista. Varsinkin erilaiset maisemakuvat tai kuvat, joissa on tiettyä pehmeää, jopa haikeaakin tunnelmaa, saavat sydämeni lepattamaan. Rakastan lukea pidempiä instajulkaisuja, joissa pohditaan erilaisia asioita ja tuodaan mielipidettä esiin. Nämä saavat omat ajatusnystyrätkin pyörimään ja pohtimaan elämän monimuotoisuutta.

Mielipiteeni buustiringeistä on joidenkin mielestä ”itsensä jalustalle nostamista” ja ”kokemista paremmaksi ihmiseksi kuin muut”, mutta en todellakaan ajattele asiaa niin. Päinvastoin 😀 Tunnen itseni monesti ihan outolinnuksi, kun tahtotila tekemiseen on kova, mutta kyseenalaistan tapoja tehdä. Että miksen vain mene valtavirran mukana.

Lisäksi mulla on nämä omat periaatteeni oman someni suhteen, mutta mulla on myös mielipide siitä, miksi en koe buustirinkejä omaksi jutukseni. Enkä sano, etteikö buustirinkejä saisi olla. Hyvä heille, jotka kokevat saavansa niistä paljonkin. Autetaan toisiaan ja annetaan samalle algoritmeille nenille.

Se, minkä tuomitsen, on ostetut seuraajat (tästä kliks vanhan blogini tekstiin aiheesta). Tämä saa näkemään punaista, koska se vain sotii omia arvojani vastaan. Koen ostetut seuraajat vilpiksi ja epätoivoiseksi keinoksi saada itselleen lisää seuraajia sekä vilpillisellä keinolla haalia yhteistöitä.

Tärkeintä on jo seuraajiakin kohtaan, että somevaikuttaja tekee hommaa sydämellään, rehdisti ja kunnioittaa seuraajiaan. Hyvä somevaikuttaja vastaa seuraajiensa kommentteihin julkaisuissa ja reagointeihin esimerkiksi instan stooreissa.

Itse tiedostan, että jos tekisin enemmän, suunnittelisin julkaisuja pitkäjänteisimmin, markkinoisin itseäni, pitäisin instassa tietyn ”värimaailman” ja sävyn, olisin buustiringeissä ym., olisi mulla ehkä enemmän seuraajia. Tai sitten ei 😀

Persoonana en kuitenkaan koe olevani sellainen, jolla olisi paukkuja enempään. Siksi onkin kiva, kun tätä hommaa voi tällä hetkellä tehdä rennolla otteella, ilman paineita olla parempi ja enemmän kuin oikeasti on 🙂 Ilman, että tarvitsee pyydellä anteeksi, jos on somessa pari päivää hiljaisempaa tai ettei se instan feedi nyt mätsää väreiltään.

Tämän tekstin tarkoitus oli herätellä miettimään, että miten paljon stressiä, itsensä vertailemista muihin ja energiaa kannattaa tuhlata ihan tavalliseen sometiliin.

Rakkaudella Henna

”Nyt kommentoin”, näin Paula Vesalaa lainatakseni

”Ei saa olla mielipiteit,

pitää olla passiivinen,

Mikä on vastenmielistä jos puuttuu hymy

Mikä on ikävän näköistä

Viha ja hiki”

Paula Vesala – Nyt kommentoin

Muiden miellyttäjä ja hymistelijä

Mie olen aina ollut vähän semmonen muiden miellyttäjä, ”jeesjees” -tyyppi. Kaikki käy, kaiken ymmärrän, kuuntelen ja yritän toimia kameleontin lailla.

Kuljen tuntosarvet pystyssä, mukaudun muiden tunnetilojen mukaan. Jos joku ei ole juttutuulella ja kaikki tuntuu ottavan päähän, pidän matalaa profiilia enkä todellakaan lähde provosoimaan.

Pyrin elämään muiden ilossa mukana, vaikka itsellä olisi paha olla. Aina se ei ole helppoa, mutta pyrin siihen, koska se on reilua ja kannustavaa toista kohtaan.

Jätän sanomatta asioita, jos koen, ettei toinen ole vastaanottavaisella tuulella.

Nämähän ovat hyviäkin asioita. Että osaa lukea muita, tarjota apuaan ja tukea silloin, kun sille on tarve. Olla fiksusti hiljaa silloin, kun on sen aika.

Liikaakaan ei pitäisi antaa periksi. Liikaa ei pitäisi mielistellä ja hymistellä. Sitä jää jalkoihin ja muiden kynnysmatoksi.

Olen kuitenkin sietänyt kiukuttelua aikuisilta ihmisiltä, sitä oman pahan olon purkamista toista loukkaavilla tavoilla. Olen aina samalla miettinyt, että mie viimeiseen asti pyrin siihen, ettei minusta tule samanlaista, vaikka kuinka olisi paha olla. Jos lipsahduksia käy, niitä pyydetään anteeksi.

Mielipiteitä pitää olla, mutta niitäkin voi ilmaista eri tavoin

On mullakin mielipiteitä. En vain aina uskalla kertoa niitä. Pelkään, ettei ihmiset sitten enää tykkää minusta. Pelkään, että menetän ne läheisimmät.

Ei ne läheisimmät kuitenkaan katoa mihinkään, ellei käy niin, että arvomaailmat ja henkilökemiat eivät enää natsaakaan.

Jokaisella meistä kuitenkin on mielipiteitä. Erilaisia ja samanlaisia. Tärkeää on, miten niitä omia mielipiteitään, varsinkin eriäviä, esitetään ja kuinka hanakasti yritetään tuputtaa omia mielipiteitään muille.

Jos ihminen somessa kertoo rakastavansa joulua, mutta tämän ihmisen kaveri ei, on tässä muutama vaihtoehto, miten eriävän mielipiteen omaava ihminen voi toimia:

– hän on hiljaa eikä kommentoi mitään. Miettii mielessään: ”Ok, hän saa rakastaa joulua, ei ole multa pois”

– hän kommentoi, ettei itse voi sietää joulua, mutta ei ole häneltä pois, jos muut rakastaa

– hän tuo esiin hyvin kärkkäästi mielipiteensä, miten joulu on saatanasta, pitäisi lopettaa koko kaupallinen paska ja onko hänen pakko muiden takia kärsiä jouluhössötyksestä kuukausitolkulla?! Että mikä siinä joulussa muka nyt on niin ihmeellistä. Ei hän vain jaksa ymmärtää, miten ihmiset on niin tyhmiä.

– ja sitten jatketaan oman mielipiteensä tuputtamista jokaiseen muuhun kommenttiin

Tapoja ilmaista on siis erilaisia. Itse en henkilökohtaisesti jaksa jankkaajia, vahvasti omaa asiaansa, omia mielipiteitään jatkuvalla syötöllä korostavia ihmisiä. Oli asia oikeastaan mikä vain, niin maku menee. Liika on liikaa. Se vain on.

Nyt riittää, nyt kommentoin

Kuten sanottu, on mullakin mielipiteitä, mutta en niitä yleensä uskalla tuoda esiin. Tässä kuitenkin kerron muutaman.

– mielestäni ihmiset, jotka arvottavat erilaisista mielenterveysongelmista kärsivät ja herkät ihmiset heikoiksi, pelkäävät itse jotakin tai piilottelevat kuorensa alla. Heidän mielestään sitä ei olisi hyvä äiti, isä, ystävä tai työntekijä, jos kärsii esimerkiksi ahdistuksesta tai saa paniikkikohtauksia. Tästäkin syystä mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja on rikottava entisestään. Se sairastunut kun voi olla kuka tahansa silloin kun mieli tarpeeksi järkkyy. Ehkä vähän säälin heitä, jotka tällä tavalla ihmisiä arvottavat.

– mielestäni sen oman (pienen) egon pönkitys ei nosta henkilön pisteitä, päinvastoin. Kuinka juuri se oma tapa toimia ja ajatella on se ainoa oikea. Että muut, toisella tavalla tekevät ovat jälleen heikkoja eivätkä saa elämässään mitään merkittävää aikaiseksi. Ovat ns. roskajoukkoa. Luusereita. Laiskoja.

– mielestäni some on pahaa oloa tuntevien ihmisten jäteastia. Pahimpia tässä ovat keski-ikäiset ja siitä vanhemmat. Se oma elämän mittainen katkeruus ja paha olo puretaan erilaisissa keskusteluketjuissa solvaamalla ja kiusaamalla muita. Koska heillä nyt vaan on ”oikeus”. Toinen iso joukko ovat nämä, joiden profiilin tiedoissa lukee ”Elämäm koulu”. Koska heitä elämä on potkinut päähän enemmän kuin muita, on heilläkin ”oikeus” olla ilkeitä ”parempiosaisia” kohtaan.

– mielestäni koulukiusaamista ei saada kuriin ennen kuin vanhemmat muuttavat suhtautumistaan muihin ihmisiin. Mallit ja toimintatavat imetään kotoa. Mallia otetaan, miten toisia ihmisiä kohdellaan ja miten heille / heistä puhutaan. Paljon vaikuttaa, miten lasta itseään kohdellaan. Saako hän kotona huomiota, rakkautta ja rajoja. Kiusaamisen kitkeminen ei ole yksinään koulun, päävastuu on kotona. Jos meille joskus selviää, että lapsemme on koulukiusaaja, saamme aika rankasti katsoa itseämme peiliin, että missä on menty vikaan.

Olenko huonompi ihminen omien mielipiteideni kanssa?

En ole oikein koskaan osannut tuoda ilmi hyvin vahvoja mielipiteitäni. Joskus mietin, onko mulla edes sellaisia 😀

Sen tiedän, että mun mielipiteet eivät ole kiveen hakattuja. Voin muuttaakin mielipidettäni, jos saan asiasta enemmän tietoa ja on hyviä syitä, miksi mielipidettäni muuttaisin.

Huomaan kyllä itsessäni, miten joskus provosoidun toisten ihmisten mielipiteistä, jotka eriävät omistani. Vedän kuitenkin lähes aina henkeä ennen kuin vastaan. Monesti jätän kommentoimatta kokonaan.

Kuitenkin aion opetella tuomaan omia mielipiteitäni esiin, rakentavasti ja fiksusti. Se ei vain ole kovin helppoa, kun on oppinut pelkäämään muiden reaktioita.

Silti mun vahvuuksia edelleen on se, että kuuntelen, yritän ymmärtää enkä heti kättelyssä tyrmää.

Rakkaudella

Henna

Tullaan tutuiksi – pieni esittely itsestäni

Näin uuden blogin ja tietynlaisen uuden alun kynnyksellä on hyvä tehdä pieni esittely itsestään. Osalle teistä olenkin jo hyvin tuttu, mutta tässä referaatti asioista, jotka minuun liittyvät.

Olen pohjimmiltani positiivinen ihminen. Yritän löytää mahdollisimman monista asioista myös ne hyvät puolet, tai ainakin uskoa parempaan. Uskon naiivisti, että lähes kaikella on tarkoituksensa ja tietyt asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluu tapahtua.

Välillä elämässä ja sen heittämissä haasteissa ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta jonkun ajan kuluttua sitä havahtuu, että joidenkin asioiden piti mennä juuri niin. Tosin kaikkea tapahtunutta ei tälläkään ajattelutyylillä pysty selittämään, itselleen tai muille.

Minulla on omanlaiseni huumorintaju. Ihan aina en kaikkea läppää ymmärrä, mutta toisinaan revin rivien välistä vaikka mitä huumoria. Hymy on loppujen lopuksi aika herkässä, naurukin raikaa oikeassa porukassa. Välillä itkettää, mutta itkun jälkeen pyyhitään kyyneleet ja taas hymyilyttää.

Olen erittäin kiinnostunut ihmisten mielen liikkeistä ja joskus jopa ylianalysoin, että miksi tuo teki noin tai tuo sanoi näin. Mitä siellä on taustalla? Ajattelen liikaa ja siitä syystä unohtelen oleellisempia asioita. Joskus toivoisin, että saisin aivoni off-asentoon ja painelisin eteenpäin laput silmillä. Olisi helpompi, kun päässä ei pyörisi niin paljon kaikkea enkä havainnoisi niin paljon asioita ja tunteita ympäriltäni.

Perheemme lapset

Meillä on kaksi, joulukuussa 2012 ja 2015 syntynyttä poikaa eli hästäg #joulukuunpojat. Pojat ovat kuin yö ja päivä, mutta silti niin samankaltaiset, veljekset kuin ilvekset. Esikoinen on harkitsevaisempi ja herkempi, mutta todella kova puhumaan tutussa seurassa. Kohtelias, fiksu ja tiedonhaluinen!

Esikoinen on nyt ensimmäisellä luokalla ja hänessä alkaa olemaan sellainen iso (pieni) poika. Kuopus on leppoisa, voimakastahtoinen ja erittäin kova hymyilemään. Hänelläkin on ilmennyt viime kuukausien aikana myös sitä, että vieraammassa porukassa vetäytyy itseensä. Tätä myös edelleen päiväkodissa, kun on totutellut uuteen, isompien ryhmään. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin kavereita löytymään.

Vauhtia ja naurua riittää, kun näiden poikien kanssa viettää aikaa, mutta myös hermojen kiristelyä ja epätoivoisia hetkiä. Vauhti on vain kiihtynyt viimeisen vuoden aikana ja oman lisänsä tuo poikien erilaiset uhmat ja kehitysvaiheet.

Joulukuun pojat eivät esiinny nimillään eikä kasvoillaan blogissa tai sen somekanavissa. Tämä päätös on ollut aika selvä ihan alusta lähtien. Pidempiaikaiset lukijat jo Pölyä Pinnoilla -blogin ajoilta ovat siihen tottuneet, että pojistamme näkyy tyyliin selkä tai pelkät kädet.

Perheen vanhemmat

Olemme miehen kanssa molemmat vuonna 1986 syntyneitä eli kolmenkympin kriisissä hyvin pitkälti eletään. Nyt alkaa olla se aika, jolloin joudun välillä ihan miettimään, että olenko esimerkiksi 33 vai 34 vuotta jo. Onneksi esikoisemme muistaa meidän vanhempienkin iät 😀

Mieheni on rakennusalan yrittäjä pikkuveljensä kanssa ja heillä on hommia riittänyt ihan mukavasti. Mie teen työkseni palveluhallintoassistentin hommia (työnkuvani on todella laaja). Olemme mieheni kanssa menneet yksiin kesällä 2004 ja maistraatissa pyörähdimme syksyllä 2012, kun esikoista odotimme.

Asumme omakotitalossa lähellä palveluita. Muun muassa kauppa, neuvola, päiväkoti ja koulu ovat ihan kävelymatkan päässä. Olemme taloomme muuttaneet kymmenen vuotta sitten. Paljon on remontoitu ja laitettu kuntoon, mutta mikään sisustaja mie en ole 😉

Kiinnostuksen kohteeni ja harrastukseni

Tykkään perheestäni, ystävieni ja läheisteni seurasta, liikunnasta, hyvästä ruoasta ja kirjoittamisesta. Enimmäkseen pidän ihan tästä perusarjesta ja niistä pienistä asioista, jotka tuovat elämääni iloa.

Harrastuksiini voisin lukea liikunnan harrastamisen jossain muodossa sekä blogin kirjoittamisen ja somessa hengailun 😀 Musiikki on joskus ollut tärkeä osa elämääni ja sitä harrastusta pitäisi herätellä uudestaan, kuten myös kirjojen lukemista. Olen muutamia opuksia saanutkin luettua.

Asiat, joita en voi sietää

En voi sietää toisten ihmisten jatkuvaa arvostelua, nälvimistä, tuomitsemista ja tunteiden vähättelyä. En siedä ilkeyttä ja puhdasta, tarkoituksenmukaista vittuilua. En oikein siedä itseltäni virheitä ja tämähän on joskus melko rasittavaa. Tänä vuonna olen yrittänyt opetella niin sanottua iloista mokaamista. Että osaisin vähän enemmän nauraa itselleni enkä antaisi kaikkien mokien ja virheiden myllätä päässäni päiväkausia.

Siedän huonosti jatkuvia keskeytyksiä, jotka väkisinkin kuuluvat lapsiperheen arkeen. Erittäin huonosti siedän väsymystä. Meillä on viimeiset neljä vuotta olleet enimmäkseen rikkinäisiä yöunia. Sekä kuopus että esikoinen kömpivät väliimme nukkumaan. Joko molemmat tai vain toinen. Nyt viimeisen kuukauden aikana on ollut muutosta parempaan yöuniemme suhteen ja meillä on ollut jopa ihan kokonaisiakin öitä, useampia putkeen.

Blogi

Ensimmäinen blogini, jo aiemmin mainittu Pölyä Pinnoilla syntyi lokakuussa 2016. Jännä, miten juuri se viikonloppu on jäänyt niin mieleeni. Ne fiilikset ja se tietty jännitys ja vatsanpohjan kutkutus, kun julkaisin ensimmäisen postauksen. Hieman samaa kutkutusta ja innostusta on havaittavissa tälläkin hetkellä, kun laitoin pystyyn tämän uuden blogini.

Bloggaaminen kun kuitenkin on asia, jossa kehitytään ja kasvetaan. Jos haluaa, sitä oppii jatkuvasti uusia asioita ja tapoja tehdä. Siksikin tämä uusi blogi, uusi alku.

Paljon olen kirjoitellut ja tulen kirjoittelemaan yleisesti omista ajatuksistani, tunteistani ja hyvinvoinnista. Mielipiteitä on ja pitääkin olla, mutta mikään ei ole kiveen hakattu. Mielipiteet voivat muuttua, myös minun.

Mitään hirmu hauskoja tekstejä en osaa luoda, vaikka se olisikin tosi hienoa ja kivaa, mutta tällä omalla tyylillä mennään. Arvostan niitä muutamaa vakilukijaani, jotka teksti toisensa jälkeen lukevat ja reagoivat. Kiitos heille siitä. <3

Kaikista hienointa on joskus saada kommenttia, miten lukija on postauksestani tajunnut asioita oman elämänsä kannalta tai postaus on toiminut vertaistukena tai tietynlaisena herätyksenä.

Bloggaaminen antaa paljon.

Tällainen on tämän blogin kirjoittaja. Tälläinen on Henna Helena, toivottavasti kuljet tätä matkaa kanssani 🙂

 

Rakkaudella  Henna

Uusi nimi, uusi alku

Oman domainin lisäksi tämä on ollut yksi pidempiaikainen haave blogin suhteen. Olen asiaa pohtinut ja pyöritellyt pitkään, että uskallanko ottaa riskiä, mutta nyt sen tein. Muutin blogini nimen.

Aiempi blogini, Pölyä Pinnoilla on perustettu pian kolme vuotta sitten. Perustin blogin Bloggeriin, kunnes vuosi sitten hankin oman domainin ja siirryin käyttämään alustana WordPressiä.

Jo tuolloin olisi pitänyt jättää Bloggerin blogi omakseen ja jatkaa kirjoittelua WordPressin puolella täysin puhtaalta pöydältä eikä siirtää koko historiaa mukana.

Olen tässä viimeisen vuoden aikana turhautunut vanhempien tekstieni suhteen. Niissä on muotoilut miten sattuu eivätkä ne ole olleet uudelleen jaettavassa kunnossa ennen muokkauksia. Ja tästä syystä olen jakanut vain harvoja ja valittuja postauksia uudestaan 😄

Enkä yksinkertaisesti ole jaksanut käydä Bloggerin aikaisia postauksia yksitellen läpi ja turhautua lisää niiden muokkausten kanssa. Niitä kun sai ränkätä useampaan otteeseen, että asettelut asettuivat uuteen muotoon.

Uuden aikakauden alku

Tulen jättämään vanhan blogini olemaan sellaisenaan. Muistona. Edelleen pidän sen luettavissa, mutta nyt on kuitenkin aika hyvästellä Pölyä Pinnoilla -blogi ja samalla tietty aikakausi sen mukana.

Kirjoittaminen on tökkinyt pidempään. Koin, ettei oikein mikään ajatuksen virta enää istu vanhan blogini nimen alle ja postaukseksi asti.

Vaikka nykyinen elämäntilanteeni työssäkäyvänä, kahden pienen pojan äitinä johtaakin siihen, että pölyä kertyy pinnoille enempi vähempi, koin nimen silti tietyllä tapaa rajoittavana.

Monissa asioissa olen sellainen ihminen, joka jumahtaa siihen samaan ja vanhaan, totuttuun kaavaan, tuttuun ja turvalliseen. Teen tiettyjä pieniä muutoksia elämääni, mutta en uskalla enkä haluakaan tehdä radikaaleja ratkaisuja, vaikka joskus nekin olisivat tarpeen. Harkitsen asioita, en enää toimi niin paljon hetken mielijohteesta.

Siksi tämä blogin muutos tuntuu helpottavalta. Voin edes jossain asiassa elämässäni laittaa niin sanotusti haisemaan ja tietyllä tapaa aloittaa alusta. 

Tiedostan, ettei hakukoneet eikä välttämättä lukijatkaan tykkää tälläisistä muutoksista, mutta otan tietoisen riskin. Kerrankin.

Pelkkä Henna

Nyt voin olla se pelkkä Henna, jonka elämään kuuluu paljon muutakin kuin pölyä pinnoilla. Blogin uusi nimi antaa vapautta ja tilaa kirjoitella enemmänkin niistä mieleen tulevista pohdinnoista ja elämän kiemuroista.

Postauksissa itse perhe-elämä ja elämä lasten kanssa tulee toistaiseksi jäämään vähemmälle, jotain yleisiä kuulumisia tulen kirjoittelemaan.

On ollut tarkoitus kirjoittaa mm. miten meidän koululaisen ensimmäinen luokka on lähtenyt sujumaan ja miten meidän arki on tämän syksyn myötä muuttunut.

Tämä on varmaan aika luonnollinenkin polku. Että ensin lapset ja perhe-elämä ovat blogissa hyvin keskeisessä roolissa, kunnes ne pikkuhiljaa aiheina tipahtavat pois ja tilalle tulee jotain muuta.

Koen, että mulla on teille enemmän annettavaa tiettyjen pohdintojeni ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin osalta kuin äitinä, joka listaa parhaimmat vk-varusteet. Niin kuin olisin niitä koskaan listannut, mutta ehkä ymmärrätte pointin 😉

Blogin somekanavat

Facebookiin olen luonut uuden sivun, mutta instagramin jätin ennalleen, vaihtamalla vain nimen. Eli entinen @polyapinnoillablogi on nyt @_hennahelena_. Instassa tykkään tilistäni ja sille kertyneistä seuraajistani.

Jos joku mennyt julkaisu alkaa kovin ahdistamaan, saa sen aina poistettua. Instassa kuitenkin näkyy se reilu kahden vuoden historia ja tietty muutos, miten on esimerkiksi ihmisenä kasvettu. Instassa on myös enemmän paloja meidän arjesta ja paljon sitä hyvää mieltä, mutta myös elämän säröjä.

Blogin ja Facebook-sivun olen siis valmis aloittamaan alusta, mutta en instaa 🙂 Ehkä ristiriitaista, mutta näin tuntuu hyvältä.

Matka jatkukoon

Tästä on hyvä jatkaa uutta matkaa. Yritän pitää homman hyvin yksinkertaisena. Niin, että voin tarvittaessa kännykällä näpytellen kirjoittaa uuden postauksen ilman turhia kikkailuita.

”Keep it simple”, tätä olen nyt hokenut itselleni. En enää aio pyrkiä täydellisyyteen blogin tai sen kymmenien asetusten suhteen ja se on todellakin ok. Saan tänne kirjoitettua, lisättyä kuvia, yleisnäkymä on yksinkertainen. Teen tämän itselleni ja toivottavasti myös teille lukijoille helpoksi 🙂

Toivon ja olisin iloinen, että mahdollisimman moni teistä Pölyä Pinnoilla -blogin lukijoista löytäisi tännekin ja jatkaisimme matkaa yhdessä. Myös uudet lukijat otan enemmän kuin mielelläni vastaan.

 

Yrittänyttä ei laiteta.

 

Rakkaudella Henna